»Etkö sinä tule, Walter?»
»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»
»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä, mutta —»
Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja surullisuus.
Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.
Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.
»Hyvä Jumala!» sanoi hän. »Mitä tämä on?»
»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»
He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin. Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti, tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.
Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin? Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»