»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua: sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»
»Äiti!»
»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu, en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»
Polvistuneena lattialle hän piti molempia käsiään koholla.
»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä — sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»
Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.
»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin varmasti pysynyt vaiti.
»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-, vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen. En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin — kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin — katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle suureksi lohdutukseksi.»
Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.
»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni, että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa, kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista, tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»