Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen naiset kahden kesken hän sulki oven.
Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän otti poveltaan sinetöidyn paperin.
»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä, »kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»
»Onko se isälle?» kysyi Florence.
»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»
Taas he istuivat hiljaa pimeyden yhä lisääntyessä.
»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa. Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»
»Etkö kertonut minulle olevasi hyvin rakas hänelle?» kysyi Edith.
»Niin olen», vastasi Florence värisevällä äänellä.
»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme toisemme.»