»Eikö mitään muuta?» kysyi Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on muuttunut mies —»
Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin, mikä oli hänet vaientanut.
»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.»
»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen kärsimistään onnettomuuksista?»
»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä, koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»
»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»
Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut, ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:
»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle, että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen ollut.»
Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin silmiinsä.