»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun — sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän suoda anteeksi minun osuuteni!»
»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on tällainen!»
»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne. Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi nyt, kultaseni!»
Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko naissydämensä hellyyden ja rakkauden.
»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»
»Näkemiin!» huudahti Florence.
»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja rakastanut sinua!»
Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.
Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä Walterin olkapäätä vasten.
»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua, »että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle, että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»