KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Loppu
Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini luo loistettaan pöydälle.
Se on viimeinen pullo vanhaa madeiraa.
»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»
Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.
»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja minä —»
Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa ihastuksessaan.
»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa onneksi.»
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence, lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.