»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», lausuu myös Toots.
»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!» Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti. Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista helinää kuin hääkellojen soitto.
* * * * *
Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi niiden ympärillä.
Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.
Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään. Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.
Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää, koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan, koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta liikeasiasta.
Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja »Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.
Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi Gills ja Cuttle.
Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.