Hän alkaa siis poltella ja on avomielisyydessään hyvin puhelias.
»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»
Hänen molemmat kuulijansa myöntävät sen oikeaksi.
»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua — lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni Gills —»
»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville eräästä kirjasta —»
»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin, kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin pakkasen purema kukka.»
Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että ruusu on kukista kaunein.
»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen samaa mieltä.'»
»Niin minäkin!» huudahtaa kapteeni.
»Ja minä», virkkaa Sol Gills.