»Kenen sitten?» kysyi tytär. »Sinä sanoit hänen.»
»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein. Olen nähnyt hänet.»
Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.
»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen nyrkkiään.
»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa välistä.
»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella, jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Hän menestyy sittenkin», huomautti tytär halveksivasti.
»Nykyään hän kyllä menestyy», myönsi äiti.
Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen. Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:
»Onko hän naimisissa?»