»Ei, kultaseni», vastasi äiti.
»Meneekö hän naimisiin?»
»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko, syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»
Tytär katsahti häneen kuin selitystä odottaen.
»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»
Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa, kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.
»Siinäkö kaikki?» kysyi äiti.
»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi armeliaisuudesta antanut.»
»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista — no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»
Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä — sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.