»Mitä iloa meille tulee siitä avioliitosta, äiti?» kysyi tytär.
»Sinä et ole kertonut minulle sitä.»
»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice — vaara!»
»Mikä vaara?»
»Minä olen nähnyt, mitä olen nähnyt. Minä tiedän, mitä tiedän!» hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»
Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin. Minä menen ostamaan jotakin.»
Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.
»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina kovin runsaasti».
»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan ole niin tehnyt — antajan vuoksi».
»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»