»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien, kun erosimme.»
»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni, ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»
Tytär hymyili epäuskoisesti.
»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».
»Missä?»
»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna, kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä menen ostamaan —»
»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»
Eukko nyökkäsi hämmästyneenä ja kauhistuneena.
»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»
Taas eukko nyökkäsi.