»Siellä minä istuin tänään! Anna raha takaisin.»
»Alice! Kultaseni!»
»Anna raha takaisin, tai minä lyön.»
Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan, syöksyen suinpäin ulos.
Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt, tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.
Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.
»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen, katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä aikaisemmin.»
»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»
»Mitä nyt, äiti?»
»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta pidä raha.»