»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se oikea?»
Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä tahdottiin.
»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi minulle tänään rahaa.»
Kuullessaan hänen kovan äänensä tuli Harriet ulos.
»Kah!» huudahti Alice. »Siinä te olettekin. Muistatteko minut?»
»Kyllä», vastasi Harriet ihmeissään.
Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa etsien.
»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta, mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan eleen.
»Mitä tarkoitatte? Mitä olen tehnyt?»
»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te, jonka nimeä voisin sylkeä!»