Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.
»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»
Näin sanoen hän heitti rahan maahan ja potkaisi sitä jalallaan.
»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut teidän luoksenne!»
Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua keskeytymättä loppuun.
»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte olla varma!»
Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.
Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä iltana vienyt häneltä illallisen.
Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön tyttärensä jo nukkui.
Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa, jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli myöskin ylhäisemmässä veressä?