Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi kuulua!
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Onnellinen pari
Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari kotijumalille onkaan tässä pystytetty!
Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille. Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan joka hetki.
Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita (ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia ikuisen luonnonlain mukaan.
Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.
Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat, valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin. Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen, kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri, lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi, kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.
Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle, kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa suurta parannusta.
Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?