»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»
Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.
»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»
»Olette saapunut täsmälleen, hyvä herra», sanoo majuri.
»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti vastaan».
»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän huomaavaisuutenne varmasti, Carker».
»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra», virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»
Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse. Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle, että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran liivien kohdalle.
Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä, kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.
Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä, hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.