»Niin, se on kaikkivaltias, hyvä rouva», sanoi Dombey.
Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei virkkanut sanaakaan.
»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».
»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun luullakseni ne ovatkin.»
Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla, kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen, tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille. Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta. Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea, ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.
Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.
Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä, oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna, riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.
Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä, joka käveli edestakaisin synkän komeana.
»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja seisahtui epäröiden ovelle.
»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun yksityishuoneeni.»