Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa, kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri, joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä enkelinsä.

Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä. Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta! Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!

Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan, ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja asettui nukkumaan.

Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan, että isä saattoi nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta läheisyydestään.

Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan! Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä, tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet. Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta, mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen kiharoitaan ja uutteria käsiään!

Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään? Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?

Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä, vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa, sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin, käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia, kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen. Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana, vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan — mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.

Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli tapahtunut hänen vaimossaan.

»Florence kulta», virkkoi Edith, »minä olen etsinyt sinua kaikkialta».

Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä. Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli Edithissä tavatonta.