»Hiljaa, äiti kulta. Isä nukkuu.»
Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.
»Tuskinpa luulin sinun voivan olla täällä, Florence.»
Kuinka muuttunut ja pehmentynyt hän taas oli yhdessä silmänräpäyksessä!
»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»
Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.
»Tulehan, kultaseni!»
»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.
»Luuletko niin, Florence?» kysyi Edith katsoen suoraan hänen silmiinsä.
Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari. Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin ennen.