Ja tahtovatko he Jumalan edessä —?
Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith?
Hänkin tahtoo.
Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta toisilleen ja ovat mies ja vaimo.
Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain itselleen ja omalletunnolleen.
Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä, viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.
Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa hänen huultensa suloa.
Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea onnea.
»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia», sanoo hän hiljaisella äänellä.
»Kiitoksia, hyvä herra», vastaa Edith, huuli rypyssä, poven kohoillessa.
Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?