»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset, »olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa niin suosittuun paikkaan».
Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.
Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.
Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut, mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois. Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa hautajaiskelloja.
Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva Brownin kasvoja?
Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi, kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet neekerit.
Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa, hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.
Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta, nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat) kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.
»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti sanotaan maljaksi».
Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee ja kumartaa hyvin monta kertaa.