Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.
Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä, mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä, kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.
»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.
»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»
»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»
»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle neiti Florencen kanssa.»
»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»
Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata. Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan. Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen entiseen mielentilaansa.
»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään pudistaen.
»Mitä sitten, äiti?»