»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni. Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»
»Mitä siis haluaisit, äiti?»
»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.
»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita, olisi se oma syysi.»
»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani. Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit minua siitä, että se on oma syyni.»
»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella tuollaista?»
»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin tahansa katsahdat minuun?»
»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan, mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»
»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni, missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith, tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar sinä olet?»
»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»