»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet, jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»
Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.
»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä, missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin kyllä kostaisin teille, lapseni!»
Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.
Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju, sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta, hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon, Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin, että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa. Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.
Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa, tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.
Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.
»Saako täällä yösijaa, madame?»
»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.
»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää sitä?»