»Ah, kyllä saa!» huusi emäntä kuten äskenkin.
»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»
»On kovin ruma ilma, monsieur», huomautti emäntä.
»Kirottu ilma.»
»Ja pitkä matka.»
»Kirottu matka.»
Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.
Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään. Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta vierasta ja juttelivat edelleen.
»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua, »tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti». Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta — varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.
Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.