»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»

»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»

»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin tietysti.».

»Hän oli huono ihminen.»

»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen, mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»

»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi. Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»

Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.

»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä, enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»

Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti tuomitsi.

»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».