»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä. Sovittu? Liitymmekö yhteen?»
»Tietysti, tietysti!» myönteli pikku mies.
»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä, Lagnier. Muista se. Ei entinen.»
»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan, oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut hänen suunsa kiinni.
»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»
Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti, millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille hän osoitti ystävällistä huomiota.
»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni? Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet, kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»
Kaiken tämän hän kuiskasi toverinsa korvaan, käsi suun edessä.
»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»
Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!» keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin tuotuna.