»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä? Haa! Erinomaista!»

Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta; katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se nyt teki.

»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh! Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»

John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi, ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen, aikoen näin viettää yönsä.

Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin, viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään — ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.

Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.

KAHDESTOISTA LUKU

Bleeding Heart Yard

Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa, missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa, antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille; mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin arvokkaisuudesta.

Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa metallia vasten.