Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua, jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» [Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.], kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away» voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa, oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.
Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse, joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja, saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut mainittavan sellaista nimeä.
Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi, oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.
Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa, meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.
Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».
»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.
»Luuletteko hänen palaavan piankin, jos odottaisin häntä?»
»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»
Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.
»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja olen teille kiitollinen siitä».