Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti:
»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset luulevatkaan!»
Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi: »Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis poika oli.
»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään. »Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.
Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat uurtaneet vakoja.
»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä». (Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)
»Onko työn saanti niin vaikeata?» kysyi Arthur Clennam.
»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni, kovin huono onni.»
Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia, joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen, vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova. Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.
»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma», tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut mieheni valittavan työn paljoutta.»