Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen, ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan — mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois valta-asemista.
Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään, palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat kalkin tahrimat.
»Tämä on Plornish, sir.»
»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua hiukan kanssanne Dorritin perheestä».
Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä, niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»
»Minä tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan», sanoi Clennam hymyillen.
Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut kunnia tuntea herraa.
»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».
»Olette siis mr Clennam? Oh, olen kuullut teistä, sir!»
»Ja minä teistä.»