»Kuka on täällä isäntänä?» kysyi Arthur Clennam.
»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».
»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »Mr
Casby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»
Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli »kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja, jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen punnan asemesta!» Kun ei tämäkään vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet, jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän, niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon asia.» Viimein kun ei tämäkään vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.
»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle, että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen sisarellensakin.»
»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä.
Minä kyllä täytän toivomuksenne.»
»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet, eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»
»Minä kyllä täytän toivomuksenne, sir.»
»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»
»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen, viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä sopivan rahallisen kehoituksen.