Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli, syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa, sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä? Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla. Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi, etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.

KOLMASTOISTA LUKU

Patriarkallisuutta

Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet, jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.

Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi, saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta, pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.

Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan päässyt.

»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä. Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla täytetyistä ruukuista.»

Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan, äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.

Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa, ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan. Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi — yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet; vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.

Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui, riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät, sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta patriarkasta.