Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi patriarkallista loistettansa häneen.
»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.
»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi olevansa hermostunut.
»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin suruissani.»
Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.
»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita. Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri teidän arvoisaa itseänne.»
Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne tuntuivat kätkeytyneen.
»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa, koettelemuksissa, niin.»
Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä mieluummin jäi ilmeettömäksi.
»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku Dorritista äidilleni».