»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli. Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»
Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.
»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut, mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin. Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä olostanne.»
»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»
Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.
Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta parin askeleen päässä Clennamista.
»Halloo!» sanoi hän.
Clennam ei huomannut syytä, miksei hänkin puolestaan sanoisi: »Halloo!»
»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.
»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.