»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.
»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»
»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse häntä?»
Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni höyrykone.
»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne. »Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.
Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten. Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan; niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat, joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten ominaisuuksien edellä ja asemasta.
Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon, kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.
Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.
Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä, vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa, kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»
Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon. Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora, joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.