Tämä siis oli Flora!
»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä (tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen, jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen, tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»
Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään kohdalla.
»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin, jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten, »minä olen kauhea!»
Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja rauhaa.
»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää, eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa, vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että minä olen isän äiti!»
»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.
»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita, että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.
Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi, nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.
»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan, että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä eksyn hulluttelemaan».