»Se on aivan sama, Maggy», vastasi Dorrit, »aivan sama».
»Onko se aivan sama, äiti?»
»On, aivan sama.»
Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi tytärtään.
»Aioin kertoa, sir», sanoi Pikku Dorrit, »että veljeni nyt on vapaa».
Arthur oli iloinen kuullessaan sen ja toivoi, että hänen kävisi hyvin.
»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä herrasmiestä täydestä sydämestäni!»
Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin, niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa, kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin — mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle, etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin, että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä muulla tavalla kiittää.»
Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin! Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»
»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään, »teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».