»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»
Sen sanottuaan pudisti hän itseään ja nukahti taas.
»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin; ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä, niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana teeskentelin lähteväni kutsuihin.»
Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti tulkitsi, että heti vastasi siihen.
Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»
Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä, heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä. Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan, vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.
»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.
»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton. Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja kun näin valoa ikkunassa —»
Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa. Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut häntä ystävän ja suojelijan tavoin.
»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille, jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös. Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en milloinkaan saa —»