»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.
»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»
»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän, miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.
»Luulen», vastasi Pikku Dorrit, »että mr Flintwinch on vaaninut minua».
Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.
»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia. Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»
»Sanoiko hän mitään?»
»Ei; hän vain nyökkäsi ja pani päänsä kallelleen.»
»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se on aina kallellaan».
Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien: