»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä naisääni.
»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi siitä, koska se on ohi?»
Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt näkyi niiden kirkas heijastus.
»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»
»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen, jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken kärsimänsä.
Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta; se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.
»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet teljetään karanteeniin».
»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt nautittavaksi.»
»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele nuoren emäntäsi lähellä.»
Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma, nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.