Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä ikkunan ääressä.
»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.
»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he ovat kotona.»
»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»
»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.
»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.
»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».
Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen, nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen, johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa, mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena, hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä. Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi, kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen, vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut. Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan, miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei voinut saavuttaa.
Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena sunnuntai-iltana ja myöhemmin.
Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.