Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään, joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:
»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies on?»
»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»
»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.
»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»
»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt sellaista miestä.»
»Mitä hän tahtoi?»
»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi tahtovansa tietää jotakin!»
Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles (joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen. Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen vieraanaan.
Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa. Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita, mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen, olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.