»Ei», vastasi Doyce..
Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi hitaasti:
»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille, toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti (kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»
»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.
»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta toiseen.
»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.
»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa. Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu. Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä. Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän, kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»
»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.
Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta, kun ei Clennamkaan mitään kuullut?
Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana, alakuloisena. Oli kyynelten yö.