Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —
Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pikku Dorritin ihailija
Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.
Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon ostajia vankilan asukkaiden joukossa.
Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä tästä ilmavasta tähystyspaikasta.
Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!» Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.
Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua. Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu. Runollinen, ylevä, uskollinen.
Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen, että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija! Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli, jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää. Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava kirjoitus: »Pyhitetty John Chiveryn muistolle. Oli kuusikymmentä vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt, siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»