Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä — olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä — ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat, jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn) mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen. Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi. Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.
Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa, jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä. Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta, joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin, ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten; heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»
Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli. Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui, mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä — hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana, mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.
Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa, yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka. Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.
Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina, syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova. Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.
Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. Hänen isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty vastaanottoa varten.
»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»
»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»
»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»