»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia lapsia. Yksi vain.»
»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»
»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»
»Ah, todellako, todellako?»
»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä, niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen. Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan todellinen.»
»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.
»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut, kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä, pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni Cook oli aikoinaan.»
»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».
»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette päättänyt, minne lähdette täältä?»
»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»