»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»
Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.
»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä aioit sanoa?»
»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»
»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!» sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto ja tanssi kuului taas.
Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa, kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän, toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä», kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!» ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!» kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.
Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon pistetty soitin kainalossaan.
Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat, joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää. Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään. Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa. He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli, ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä, ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!» ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi kellarimainen haju.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».
Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa, jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä perhepiirteitä.