»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää mieltäni.»
»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär, »elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan. Alhaisia.»
Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän käy syömässä.»
He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön, siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle. Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.
»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».
Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi, niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään kiipeilevät kultalangoilla.
Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan sisään.
Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret, tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset, korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään, siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.
»Mrs Merdle», esitteli Fanny. »Sisareni, ma'am.»
»Hauska nähdä sisarenne, miss Dorrit. En muistanut teillä olevan sisarta.»